Keke Rosberg - Mies lännestä

Keke Rosberg oli Suomen ainoa maailmanluokan juppi 1980-luvulla.

Keijo Rosberg ja hänen tavaramerkkejään.

Arroganssi ja aurinkolasit. Viikset ja Marlboro-takki. Kireä ääni ja omahyväinen virne. Keijo "Keke" Rosberg. 

Ensimmäisestä suomalaisesta F1-mestaruudesta on kulunut tasan 30 vuotta. Hikeä ja uhrautumista tihkuvaa kansallissankaria Kekestä ei saa edelleenkään. Kekessä on aina ollut jotain jotain suomalaisuudelle ja suomalaisille vierasta.

Keke itse sanoi maailmanmestaruuden varmistuttua Las Vegasissa vuonna 1982: "En ajanut mestaruutta Suomelle vaan itselleni. Eikä tarkoituksena ollut tehdä goodwilliä Suomelle, mutta jos sitä tuli, niin ei minulla mitään sitä vastaan ole." Keke ei ollut isänmaan asialla, Keke oli Keken asialla. Keke oli Suomen Zlatan. Jotenkin sattuvaa, että Keke on syntynyt Suomen itsenäisyyspäivänä.

1980-luvun alun tuhnuisessa, Neuvostoliiton kyljessä kököttävässä Suomessa Keken on täytynyt olla ilmestys. Keke ei ollut ujo, Keke ei ollut nöyrä, Keke ei ollut köyhä eikä kipeä. Kekellä oli Ray-Banit, Keken paita oli kukkopoikamaisesti auki. Kekellä oli vaalea, hulmuva letti. Kekellä oli kultakoruja ja herätyskellon kokoinen rannekello. Maaliintulon jälkeen muut kuljettajat pyysivät vettä, Keke pyysi tupakkaa. Kekellä oli koti Monacossa, kattohuoneisto Münchenissa, kartano Englannissa, alppimaja Itävallassa ja huvila Ibizalla. Kekellä oli oma suihkukone.

Keke oli aivan jotain muuta mitä näillä lakeuksilla oli nähty. Keke oli Mies lännestä. Keke oli Mies toiselta planeetalta.

Keke oli Suomen ainoa maailmanluokan juppi 1980-luvulla. Keke oli kaveri maailmasta, jossa pusakoissa on maailmanlaajuisten tupakkayhtiöiden tunnukset, autoissa öljy-yhtiöiden tarrat ja podiumilla samppanjatarjoilu. Varikkotytötkin näyttivät vähän toisenlaisilta kuin se kylän uusi topakka maatalouslomittaja. Keke oli (länsi)maailmanmies aikakaudella, jolloin Helsinkiin vasta rakennettiin metroa, SKP:n Aarne Saarinen väitti suurimman sotilaallisen uhkan tulevan Norjasta ja K-kaupan Väiski edusti terveellisiä ruokatottumuksia.

Keken tie F1-mestariksi oli pitkä kuin Spa-Francorchampsin-rata. Keke ajoi vuosia Kartingia, sitten pikkuformuloita ja formula 2:sta. Keke kävi Formula Pacific-luokassa Uudessa-Seelannissa ja Formula Atlantic-luokassa Pohjois-Amerikassa. Formula ykkösiin Keke pääsi vuonna 1978, vasta 29-vuotiaana. Hänelle kertyi kilpailuja 114 ja viisi voittoa. Maailmanmestaruus tuli Williams-tallissa vuonna 1982. Ensimmäinen suomalainen F1-sarjassa hän ei vastoin yleistä luuloa ollut, sillä Leo Kinnunen oli ehtinyt startata ja keskeyttää Anderstopissa vuonna 1974. Keke lopetti uransa McLarenilla.

Kilpavuosinaan Keke sai huristella autourheilun kuninkuusluokassa suhteellisen rauhassa suomalaisten katseilta. Kolmekymmentä vuotta sitten kotimaisen urheiluyleisön mielestä Formulat olivat outoa ulkomaan pelleilyä. Sitten siellä ajeli tämä Ruusperi, jonka nimikin oli herraskainen. Olisi nyt ollut vaikka edes Haemaelaenen. Monien mielestä moottoriurheilu ei ollut urheilua ensinkään. Missä olivat suusta valuva räkänoro, jäätyneet parrat ja raidalliset pipat? Formuloista puuttui roudanrepimien mutaisten kenttien ankaruus, niistä puuttui lahoavien puukatsomoiden haju. Niistä puuttui suomalaiskansallinen alakuloisuus, se maisema jossa marraskuun viima lennättää nakkipapereita pitkin parkkipaikkaa. Uutiskuvat kaukaisista Grand Prix -kisoista olivat kuin kuvia Dynastiasta. Yhtä epätodellisia, yhtä kaukaisia.

80-luvulla lajin medianäkyvyys oli kiinnostuksen takia heikkoa, ja yleisön kiinnostus oli heikkoa, sillä medianäkyvyttä ei juuri ollut. Yleisradio näytti vain puolisen tusinaa kilpailua vuodessa. Edes Keken maailmanmestaruus ei tuonut tv-näkyvyyttä Suomessa sen kummemmin. Kun Keke lopetti uransa, formulat katosivat suomalaisesta mediasta miltei kokonaan.

Vasta 1990-taitteesta eteenpäin Formula ykkösistä kasvoi vähitellen koko kansan laji. Osasyynä suosioon oli varmasti urheiluyleisön maun muuttuminen, mutta toisaalta Jyrki Järvilehdossa ja varsinkin Mika Häkkisessä oli jotakin sympaattisen kotikutoista, jota Rosbergista puuttui. Häkkinen näytti Monacon palkintopallilla yhdeltä meistä. Mika Salossa sentään oli ruusperimaista itsevarmuutta, jota toki voisi kuvata myös jollain toisella sanalla. Viimeisimmässä huippukuskissamme, hallintopäällikkö Kimi Matias Räikkösessä yhdistyvät kiehtovalla ja humoristisella tavalla suomalainen jurous ja kekemäisen maailmanmiehen elkeet. Räikkönen jurottaa huvijahdilla, lentää helikopterilla kesäfestivaaleille kuuntelemaan suomirokkia, käy laulamassa karaokea helsinkiläisessä räkälässä ja hengailee seuraavana viikonloppuna elokuvatähtien kanssa.

Maailmanmestaruuden voitettuaan 1982 Keke sai kutsun linnan juhliin, mutta ei ilmestynyt paikalle. Kansa pahoitti mielensä. Lehdistössä irvailtiin, että Keke ei tullut, koska hänelle ei maksettu matkaa ja ylöspitoa. Samana vuonna Keke valittiin vuoden suomalaiseksi urheilijaksi. Porua siitäkin tuli. Aiempina vuosina voittajaksi oli valittu kestävyysjuoksija, soutaja, hiihtäjä ja ampumahiihtäjä. Sitten tuli kaveri, joka istui pienessä kärryssä rattia kääntelemässä ja ajoi kahtajapuoltasataa asvaltilla. Siis asvaltilla, jumalavita ei edes soralla! Keke sai vähemmän ääniä kuin nuori mäkihyppääjä Matti Nykänen, mutta vei vuoden urheilija -nimityksen suuremmalla ykkössijojen määrällä. Urheilutoimittajien toisistaan eroavista lajiarvostuksista kertoi se, että peräti 20 äänestäjää jätti Keken kokonaan pois omalta kymmenen parhaan listaltaan.

Suomessa Kekeä pilkattiin ja vähäteltiin koko uransa ajan. Hymy-lehti kutsui häntä "vuoden roskakuskiksi", ja Matti Pellonpää sekä Tumppi Varonen levyttivät pilkkalaulun Keke Rosberg rock. Siinä Kekeä väitettiin vässykäksi, joka ajoi isänsä rahoilla "kilpaa". Rankinta oli varmaan lastentarhantädeillä ja opettajille, jotka joutuivat päivästä toiseen kuuntelemaan laulua nassikoiden hokemana. Lehdistö kutsui Rosbergia myös nimellä selittäjä-Keke. Ei varmaankaan auttanut, että ruotsalaiset yrittivät omia "Svenske Keken" omaksi pojakseen. Keke oli syntynyt Tukholman lähellä Solnassa.

Annetaan Kekelle viimeinen sana: "Onko se urheilua vai ei, on minulle ihan samantekevää. Minun työhöni ei vaikuta yhtään, pidätkö sinä sitä urheiluna vai et."